Sonera Next Generation

Viime viikot odottelin kotikamaralla sulaa maata kuin aurinkoa nousevaa, mutta hitaasti ja yhtäkkiä nopeasti se sitten tuli juuri sopivasti kauden avaukseen. Kotimaisen kerman huippuliiga-avaus alkoi Espoonkeskuksessa sprintillä. Ykköstila tuli, vaikka vähän jäikin sykkeet alas ja pientä seisoskelua ja sekoilua tuli jonkun verran.

Reenihöyrytys jatkui siitä sitten Varsinais-Suomessa, jossa pääsin vihdoin suomalaisen metsämaan ytimeen nautiskelemaan Angelniemeläisistä kallioista. Ja tulihan sitä ihan Ruissalossakin pyörittyä yhden lenkin verran. Uuteen tiimiveturiimmekin törmäsin brunssilla. Urheilijalle sopivaa palauttelua myöskin naatiskella kevätpäivän iloista;)

Tänään on sitten ollut kotona sellaista asioiden järjestelyä ja rästihommien tekemistä, että pylly meinaa jumahtaa koneen ääreen, kun pitää vääntää matkalaskuja ja muuta mukavaa. Noh, huomenna sitten kohti Asikkalaa taas ja järkkäämään iltarasteja. Joskus pitää urheilijankin palata perustyön ääreen. Muistaa taas arvostaa niitä ihmisiä, jotka tekevät hulluna talkoohommia urheilun eteen!

Huippuliigailut jatkuu sitten ensi viikonloppuna Paimiossa. Pitänee taas keksiä vähän lerityssettiä siihen sekaan, kun ainakaan Keski-Suomi ei ihan vielä tarjoa ihanan lumetonta suunnistuspohjaa.

Mahtavuutta kevääseen,

Minna

Pari päivää Uuden-Seelannin reissun jälkeen totesin, että lumipohjainen lenkkeily tai radalla pinkominen alkaa heti ottaa sen verran aivoon ja jalkoihin, että ennakoin itseni kuitenkin Espanjaan vähän aiemmin. Itse asiassa maajoukkueen leirikeskus Etelä-Espanjassa, Barbatessa, pyörisi seuraavat kaksi kuukautta, mutta itse otin kahden päivän etumatkan Torremolinoksen kautta ja viihdyn paikan päällä leirikeskuksessa muuten sellaisen reilun kuukauden. Välissä otan vielä viikon lepoloman näillä näkymin, koska muuten tulee kuitenkin reenailtua liikaa.
Maajoukkueen ja vähän muunkin sekalaisen suunnistusporukan majapaikkana toimii siis Barbate, tuttavallisemmin Barbababa, jossa on tarkotus taikoa hiihtoniiloiksi talven aikana muotoutuneet oliot suunnistusbarbababoiksi. Huolto pelaa pääkoutsin, hieronnan, hyvän lenkki- ja ihmisseuran ja jopa lekurin ansiosta ja urheilijan vastuulle jää vain juosta, suunnistaa, syödä ja levätä. Siksipä itse olenkin paikanpäällä vain osan aikaa. Ei noin hyvää koseptia kukaan kestä tai siis allekirjoittanut ei kestä ja sen olen sentään vuosien mittaan oppinut.
Tänään vietin päivän Malagan lähivuorilla muistellen kymmenen vuoden takasen leirin päätekirmailun reittejä. Silloin tuli vedettyä pienet överit vikana päivänä melkein maratonin lenksulla ja kantakalvo palautui siitä reissusta vasta kuukauden päästä juoksukuntoon. Nyt otin sitten vaan sellaset perus kolme ja puolituntiset mukavan aurinkoisessa säässä. Illallisen nautiskelin rantabulevardilla ja totesin, että tällä ikähaarukalla meikäläinen tuntee olonsa melkein teinitytöksi;) Olen muuten varmaan ekaa kertaa yksin lomakohteessa. Tämä on melkein kivaa ainakin näin parin päivän verran. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinäinen, mutta yksin oloa kannattaa joskus kokeillakin.

Kohta käy matka kotia kohti ja onneksi ilosella mielellä, koska viimenen viikko meni reenien suhteen nappiin. Ekojen viikkojen kovasta lenssustakin palauduin yllättävän hyvin loppujen lopuksi, joten oli hienoa valloitella tulivuoria. Taru Sormusten Herrasta Mt Doomillakin kävin ja surffasin laavahiekkaa alas niin, että vähän jopa pelotti. Tuli myös vedeltyä koskilaskua reenien välissä ja huomenna vielä aamulenkin päälle olis tarkotus hypätä köyden päässä kalliolta. Lentomatka tulee joka tapauksessa olemaan rankka, joten ihan sama, jos vähän benjihypystä on pää sekasin. Välillä pitää vähän kokea usia juttuja, että vanhat maistuu turvallisemmalta;)

Muuten on ihan kiva palata Suomeen, mutta villien huhujen mukaan siellä on aika runsaasti lunta. Se ei täällä 30 asteen lämmössä majailleelle ihan hirveän kivalta kuulosta. Mutta toisaalta seuraava reissu on jo alle kuukauden päästä. Espanjassa on tarkotus majailla kuukausi tahi kaksi. Ei tässä ehdi hiihtokilometrejä hirveästi napsia.

Tulivuorten katveesta vielä hetken,

Minna

Heipat Uudesta-Seelannista. Otsikosta huolimatta things are not going too well. Viimesen kuukauden aikana on mennyt kaikenlaisen pikkuselkävaivan ja muun takia reenit aika lailla pitkin metsiä ja kun vihdoin astuin Uuden-Seelannin lämpimälle jopa kuumalle maaperälle ajattelin laittaa taas sydämen rokkaamaan. Parin päivän jetlaagihöntsyilyjen jälkeen iski kuitenkin sellanen kurkkukipu, että oksat pois. Nyt ollaan sitten kärvistelty hienoissa maisemissa möllötellen jo viikko.

Se miksi tänne alunperin tultiin oli maailmancupit, joista 2/3 on nyt juostu ilman meikäläistä. Tänään kävin jopa sprinttifinaalia kattelemassa kisapaikalla. Ens sunnuntaina olis vielä yksi mahis ja kaksi kisaa samana päivänä, joten sinne vielä tähytään. Nyt vaan on suurin toive, etät sais kurkun, yskän ja kaiken muun heivattua tonne tyyneen valtamereen ja pääsis loppukuukaudesta oikein isosti nautiskelemaan hienoista Hobbittimaisemista. On viidakkoa, dyynejä ja ihan perusmetsääkin ja ihan mikä vaan muukin kelpaa paitsi möllöttely. Mutta sitä ennen pitää nautiskella siitä, mitä voi. Tänään on jo sen verran parempi olo, että lähden viereiselle Mt Victoria Lookille katselemaan kaupunkia yläpuolelta. Ihan vaan kävelen ja hölkkäilen. Mitään idioottimaista riskinottoa en nimittäin aio ottaa, koska sydänlihastulehduksetkin alkaa vissiin olla nouseva buumi urheilijoiden keskuudessa. Olkaamme siis viksuja. Ei saa sportata pipinä. That’s the way it is. Mutta palaamme asiaan positiivisemmissa merkeissä. Hyvä talvea Suomeen;)

Minna

Jos ei kerrota kenellekään, niin mä oon reenannut ihan liikaa näin syksyn ratoksi. Mättänyt määrää, suunnistusta ja ihan kaikkea niin paljon, että tuntimittarit näyttää viimesten viiden viikon keskiarvoks yli 15 tuntia. Monesti en ole tähän aikaan vuodesta hirveästi metsän puolella itteäni viihdyttänyt, mutta nyt on tullut sitä, ihan itse suunnistusta vedettyä paljon ja jopa liian paljon. Mutta mitä sillä on väliä. Mun treenifilosofia on aina ollut se, että silloin kun tuntuu siltä, niin vedetään kovaa, paljon ja mieluiten vähän enemmän. Nyt on huvittanut suunnistaa ja treenejä on tullutkin vedeltyä yöllä, päivällä, mm-reenimaastoissa ja ihan vaan siellä sun täällä.

Pieni haittapuoli on luonnollisesti se, että kone on aika hidas. Hitaat lenkit teen tosi hiljaa ja kovat jyystölujaa, sellasella väännöllä. Mutta syksyllä siis saa tehdä, mitä haluaa. Ja mä haluan nyt perusvoimareenien tai jonkun muun hienon sälän sijasta puskea päätäni suohon, joka muuten on alkanut aika pahasti jäätyä. Pääasia on syksyllä tehdä tarpeekseen ja tehdä sitä, mikä on kivaa. Tänäänkin väänsin Hervoton-suunnistuksessa Jämsänkoskella reilut pari tuntia jollain muokatuilla ja ikivanhoilla kartoilla. Ja oli kivaa. Ja varsinkin, kun päälle pääs paljuun ja saunaan. Ei se ole niiiiiiin vakavaa. Näin syksyllä, eikä oikeestaan koskaan.